Kuukausi: syyskuu 2021

Sinä ihanan kamala uhmaikäinen

Julkaistu tekijä Piia

Meidän perheessä on koittanut uusi aikakausi. Kausi, jota olen kauhulla odottanut. Taaperon uhmaikä. Ja voi että kun se tulikin rytinällä.

Rudi on ollut aina temperamenttinen, jo raskausaikana tunsin sen. Osasin odottaa, että kun uhma alkaa niin siinä vanhempia koetellaan. Päiväkodissa kysyin näkyykö vahva oma tahto, mutta siellä hän on aivan kuin eri lapsi. Aina hyväntuulinen ja reipas.

Uhmaikäisellä kyllä maailma murtuu pienistä asioista. Koko elämän pohja on todella pikkuriikkisistä asioista kiinni. Suurimmaksi osaksi se on itsellä hermoja raastavaa kun taapero romahtelee tai yrittää määräillä, mutta on se toisinaan melko huvittavaakin. Vaikka ne on juuri sillä hetkellä lapselle elämän kauheimpia hetkiä niin mielessäni hymähtelen asioille jos taapero raivostuu oikeasti jostain ihan hupsusta asiasta. En kuitenkaan koskaan naura asialle hänen nähden.

Tästä kuvasta tuli omasta mielestäni kiva, vaikka oikeasti hänellä oli menossa hermo ja oli heittämässä juuri kenkää.

Lisäksi meillä on opittu sana minun. Kaikki on minun. Aivan sama mistä on kyse. Kaupassa kaikki on ” toi minun”. Kaikki vaatteet ja huonekalut kodissa on “minun”. Jos isi sanoo, että häntä väsyttää niin taaperolta tulee vastaus ”ei, minuu väsyttää!” Ja äidin uusi juhlamekkokin oli Rudin sanoin ”minun”.

Meillä on ollut pakko ottaa käyttöön jäähypenkki. Se on käytössä äärimmäisissä tapauksissa. Jos Rudi satuttaa tahallaan toista tai jos jotakin ohjetta ei uskota vielä toisella, kolmannellakaan kerralla tai sen jälkeen kun on sanottu asiasta vähän ronskimmin. Jäähypenkkinä meillä toimii portaat ja kyse on vain noin minuutista, jos edes siitäkään. Se on toistaiseksi ollut todella toimiva!

Rudin hymy haastavassa iässä on kyllä palkitseva.

Vaikka uhmaikä koettelee montaa perhettä niin on kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä on vain vaihe ja ennen kaikkea todella tärkeä kehitysvaihe lapsen kasvaessa. Loputtomiinhan tämä ei tällaisena kestä. Niin kuin päiväkodistakin mua lohdutettiin ”kyllä se neljään ikävuoteen mennessä vähän helpottaa” jes, ei siis enää kuin alle pari vuotta.. Ja kaiken tämän keskellä taaperot on kyllä super ihania ja hellyyttäviä. Tykkään tästä iästä tosi paljon kun toisen kanssa voi jo häärätä enemmän.

Tsempit jokaiselle vanhemmalle, joka välillä joutuu kestämään taaperoiden ”dramaattisia” elämän käänteitä! Mitkä ovat teidän hupsuimmat jutut, joista uhmaikäiset ovat suuttuneet? Kerro kommenteissa.

Poikani vaaleanpunaisessa

Julkaistu tekijä Piia

Asia kohauttaa aina tietyin väliajoin. Nyt taas viime aikoina. Nimittäin sukupuoliroolitus.

Etenkin pojan äitinä havahdun hyvin usein penkovani kirpparilla selkeää tyttöjen vaatteiden pöytää. Siellä on ihanat röyhelöt, rusetit, kukkakuosit ja pinkit vaatteet. Viereisessä pöydässä on poikien vaatteita. Täynnä vihreitä, sinisiä tai muuten vaan tummia vaatteita. Puolet niistä on dinosaurus kuviolla varustettu ja puolet autoilla. Kumman pöydän valitsen? Molemmat! Yhtälailla voin löytää pojalle kivoja sinisiä housuja kuin vaaleanpunaisia paitoja.

Mä olen onnellinen siitä, että mun lapsi ei tähän mennessä osaa vielä nähdä ”tyttöjen” tai ”poikien” juttuja. Hän yhtälailla leikkii autoilla kuin haluaa iltasaduksi Barbie kirjan. Tiedän, että hän on vielä pieni ja sekin päivä todennäköisesti tulee kun hän sanoo ettei halua jotain, koska se on tyttöjen juttu. Itse en kuitenkaan halua opettaa häntä siihen. Se tulee muusta yhteiskunnasta. Kuten kavereilta tai päiväkodista / koulusta.

Leopardi kuosi on aivan mun suosikki. Se on ehkä myös vähän kiistelty. Kuuluuko se tytöille, pojille vai onko unisex? Mun mielestä ehdottomasti molemmille.

En kuitenkaan halua, että mua ymmärretään tässä asiassa väärin. En ole tuputtamassa pojilleni nukkeleikkejä ja prinsessa asuja. Hän ei edes sellaisista kiinnostuisi. Yritän kuitenkin neutralisoida sukupuoleen liittyviä asioita. Mikään ei rajoita lapsiamme vain, koska on poika. Jos he haluavat kasvattaa pitkät hiukset, tehkööt niin.

Rudilla oli pienenä usein hiukset ponnarilla

Meidän perheessä kuitenkin poikia kutsutaan pojiksi. En osaa kertoa lapsilleni kuinka he olisivat vain sukupuoli oletettuja. Sitten jos poikani tuntisi olevan muuta kuin poika, asia olisi mulle okei. Puistossa olen oppinut, etten enää oleta kenenkään olevan tyttö tai poika. Sen jälkeen kun omaa poikaani oletettiin tytöksi, havahduin, että teen aivan samoja oletuksia päivittäin. Onko sillä jotain väliä kun lastani kutsutaan tytöksi? Ei periaatteessa, mutta itse hämmennyn tuollaisista oletuksista.

Nämä sukupuoli asiat on ihan todella kinkkisiä ja aiheuttaa itsellä ristiriitaisia tunteita. Joka kerta kun nämä aiheet tulee ajankohtaisiksi, joudun kyseenalaistamaan omaa ajatusmaailmaa. Samaan aikaan kutsun poikaani pojaksi, mutta haluan kuitenkin ettei muut tee oletuksia hänen sukupuolesta.. Osaako kukaan muu samaistua tähän asiaan?

Hajottaako?

Julkaistu tekijä Piia

Hajottaako sinuakin välillä? Ei hätää, niin muakin. Viime viikolla hajotti aivan kaikki. Päivän lopuksi oli kaikkensa antanut fiilis ja olisi voinut nukahtaa pystyyn. Usein torkahdinkin kun vauva oli viimeisellä iltamaidolla sylissä. Tästä tulee valitus postaus siitä kuinka rankka viime viikko oli..

Miksi tämä viikko on ollut rankka?

Räkää, räkää, räkää, unettomia öitä, taaperon uhmaa, itku kohtauksia. Voiko jo joku arvata mistä on kyse? Meillä ollaan siis oltu flunssassa kotona koko viime viikko. Aluksi Rudi tuli kipeäksi, muutaman päivän päästä minä ja siitä seuraavana yönä myös vauva.

Olin jo vähän kauhulla odottanut ensimmäistä flunssaa päiväkodin aloituksen jälkeen. Ei tässä muuten mitään jos olisi vain yksi lapsi kipeänä tai vain minä. Mutta piti se arvata, että pärskivä ja kaikkia pusutteleva taapero tartuttaa myös muut. Voin sanoa, että Physiomer baby suihkeet ovat tulleet erittäin tutuksi ja haistan vieläkin nenässä Vicksin voiteen.

Toivoin vaan, että pääsisin lepäämään. Mutta taapero olisi hyppinyt seinille jos ei pääsisi ulkoilemaan, vauva piti laittaa unille ja yksi etätyöläinen halusi edes hetken työrauhan. Voi morjens, se oli vaan jaksettava.. Onkohan kotiäitiys ainoa duuni, jossa ei ole saikku päiviä?

Onneksi ihana syksyinen sää motivoi ulkoilemaan.

Onneksi meillä flunssa alkoi loppu viikosta pikkuhiljaa helpottamaan. Vauvalla vielä vähän nenä tukossa ja mulla ääni painuksissa. Rudi pääsi päiväkotiin tänään. Tämä viikko menee itsellä varmaan vaan palautuessa viime viikosta.. Päiväkoti on kyllä pelastus vaikka sieltä saakin kaikki mahdolliset pöpöt. Tsemppiä kaikille flunssa kauteen!

vapaata äitiydestä

Julkaistu tekijä Piia

Mulla oli viikonloppuna synttärit, jee! Täyteen tuli 23 vuotta. Harvoin tulee mitenkään juhlistettua nykyään omaa syntymäpäivää. Tänä vuonna kuitenkin päätin toisin.

synttärikukkia

Oon pitkään keskittynyt vain lapsiin ja pitänyt itseäni ja omaa ulkonäköä toissijaisena. Kyllä mä olen vapaita hetkiä saanut kiitettävästi. Mutta pidempi vapaa pätkä vaatii aina enemmän järjestelemistä. Välillä on ihanaa irtaantua äidin roolista, jota normaalisti vedän 24/7.

Nyt päätin varata lauantaiksi kampaajalle ajan. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Mulla oli aivan liian pitkään ollut keskipitkä suurella tyvikasvulla höystetty tukka. Päätin testata jotain ihan uutta. Halusin pituutta pois ja kuparin sävyä. Aluksi vaati aika paljon totuttelua, mutta nyt näin muutaman päivän jälkeen olen alkanut tykkäämään näistä hiuksista.

Lisäksi lauantaina Ale lähti lasten kanssa vanhemmilleen yökylään. Olin ekaa kertaa vauvasta erossa yön yli. Aluksi se ahdisti ja jännitti, mutta iltaa myöten osasin ottaa rennommin. Mun ystävä tuli meille viettämään iltaa. Oli ihan super kivaa pitkästä aikaa viinitellä ja nauraa meidän tyhmille jutuille ihan aamu viiteen saakka.

Seuraavana päivänä hemmottelin vielä vähän itseäni käymällä piiiitkässä lämpimässä suihkussa ja sen jälkeen tein itselleni kasvonaamion. Onkin jännä miten noikin asiat tuntee nykyään hemmotteluksi kun aiemmin oon ollut semmoinen nopea suihkuttelija, etenkin nykyään kun siellä usein käy Rudin kanssa samaan aikaan. Ja en ole ikinä oikein välittänyt mistään kasvonaamioista, mutta nyt kun sellaseen oli kerrankin aikaa niin otin testiin.

Kaiken kaikkiaan oli suoraan sanottuna ihanaa olla hetken ihan vain minä eikä äiti. Väsymyksestä huolimatta sain tosta viikonlopusta ihan uutta energiaa. Nyt ehkä jaksan taas paremmin olla äiti.

Sinun viimeinen matka

Julkaistu tekijä Piia

Kun olin 9 vuotias, meidän perheeseen saapui ihana pieni koiranpentu. Olin maailman onnellisin. Pitkään toivomani koira oli vihdoin meillä. Minun uusi paras kaveri. Omasta mielestä maailman suloisin ja ihanin koira. Super vauhdikas, innokas ja empaattinen koira. Ystävä, joka kuunteli monet itkut. Ja luotettava kaveri, joka vahti aina meidän perhettä ja läheisiä.

Nyt lähes 14 vuoden jälkeen meidän Aapo lähtee viimeiselle matkalle. Monta kertaa olen ehtinyt itkeä kun olen joutunut odottamaan tätä päivää. Tiedän, että se on vanhalle huono kuntoiselle koiralle paras vaihtoehto, mutta pahalta se silti tuntuu.

Aapo oli Rudille super rakas koira. He olivat ihanat ystävykset. En tiedä kuinka vois selittää lapselle eläimen kuolemasta. Tarviiko edes selittää? Unohtaako 2v sen koiran ajan kanssa. Olen kertonut Aapon menevän taivaaseen ja siitä tulevan enkelikoira. Ei Rudi kuitenkaan ole sellaista ymmärtänyt. Kertokaa vinkkejä miten asian kanssa voisi toimia?

“Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.”

Viikonloppuna käytiin katsomassa Aapoa viimeisen kerran mun vanhempien luona. Kyllä se pahalta tuntui kun tiesi rapsuttavansa sitä koiraa viimeistä kertaa. Oli kuitenkin ihanaa, että Aapo ehti näkemään meidän vauvan. Ja oli ilo katsella kun Rudilla ja Aapolla oli yhteiset viimeiset leikit. Lähtiessämme mun käsissä oli koiran haju. Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.