Sinä ihanan kamala uhmaikäinen

Meidän perheessä on koittanut uusi aikakausi. Kausi, jota olen kauhulla odottanut. Taaperon uhmaikä. Ja voi että kun se tulikin rytinällä.

Rudi on ollut aina temperamenttinen, jo raskausaikana tunsin sen. Osasin odottaa, että kun uhma alkaa niin siinä vanhempia koetellaan. Päiväkodissa kysyin näkyykö vahva oma tahto, mutta siellä hän on aivan kuin eri lapsi. Aina hyväntuulinen ja reipas.

Uhmaikäisellä kyllä maailma murtuu pienistä asioista. Koko elämän pohja on todella pikkuriikkisistä asioista kiinni. Suurimmaksi osaksi se on itsellä hermoja raastavaa kun taapero romahtelee tai yrittää määräillä, mutta on se toisinaan melko huvittavaakin. Vaikka ne on juuri sillä hetkellä lapselle elämän kauheimpia hetkiä niin mielessäni hymähtelen asioille jos taapero raivostuu oikeasti jostain ihan hupsusta asiasta. En kuitenkaan koskaan naura asialle hänen nähden.

Tästä kuvasta tuli omasta mielestäni kiva, vaikka oikeasti hänellä oli menossa hermo ja oli heittämässä juuri kenkää.

Lisäksi meillä on opittu sana minun. Kaikki on minun. Aivan sama mistä on kyse. Kaupassa kaikki on ” toi minun”. Kaikki vaatteet ja huonekalut kodissa on “minun”. Jos isi sanoo, että häntä väsyttää niin taaperolta tulee vastaus ”ei, minuu väsyttää!” Ja äidin uusi juhlamekkokin oli Rudin sanoin ”minun”.

Meillä on ollut pakko ottaa käyttöön jäähypenkki. Se on käytössä äärimmäisissä tapauksissa. Jos Rudi satuttaa tahallaan toista tai jos jotakin ohjetta ei uskota vielä toisella, kolmannellakaan kerralla tai sen jälkeen kun on sanottu asiasta vähän ronskimmin. Jäähypenkkinä meillä toimii portaat ja kyse on vain noin minuutista, jos edes siitäkään. Se on toistaiseksi ollut todella toimiva!

Rudin hymy haastavassa iässä on kyllä palkitseva.

Vaikka uhmaikä koettelee montaa perhettä niin on kuitenkin hyvä muistaa, että kyseessä on vain vaihe ja ennen kaikkea todella tärkeä kehitysvaihe lapsen kasvaessa. Loputtomiinhan tämä ei tällaisena kestä. Niin kuin päiväkodistakin mua lohdutettiin ”kyllä se neljään ikävuoteen mennessä vähän helpottaa” jes, ei siis enää kuin alle pari vuotta.. Ja kaiken tämän keskellä taaperot on kyllä super ihania ja hellyyttäviä. Tykkään tästä iästä tosi paljon kun toisen kanssa voi jo häärätä enemmän.

Tsempit jokaiselle vanhemmalle, joka välillä joutuu kestämään taaperoiden ”dramaattisia” elämän käänteitä! Mitkä ovat teidän hupsuimmat jutut, joista uhmaikäiset ovat suuttuneet? Kerro kommenteissa.

Poikani vaaleanpunaisessa

Asia kohauttaa aina tietyin väliajoin. Nyt taas viime aikoina. Nimittäin sukupuoliroolitus.

Etenkin pojan äitinä havahdun hyvin usein penkovani kirpparilla selkeää tyttöjen vaatteiden pöytää. Siellä on ihanat röyhelöt, rusetit, kukkakuosit ja pinkit vaatteet. Viereisessä pöydässä on poikien vaatteita. Täynnä vihreitä, sinisiä tai muuten vaan tummia vaatteita. Puolet niistä on dinosaurus kuviolla varustettu ja puolet autoilla. Kumman pöydän valitsen? Molemmat! Yhtälailla voin löytää pojalle kivoja sinisiä housuja kuin vaaleanpunaisia paitoja.

Mä olen onnellinen siitä, että mun lapsi ei tähän mennessä osaa vielä nähdä ”tyttöjen” tai ”poikien” juttuja. Hän yhtälailla leikkii autoilla kuin haluaa iltasaduksi Barbie kirjan. Tiedän, että hän on vielä pieni ja sekin päivä todennäköisesti tulee kun hän sanoo ettei halua jotain, koska se on tyttöjen juttu. Itse en kuitenkaan halua opettaa häntä siihen. Se tulee muusta yhteiskunnasta. Kuten kavereilta tai päiväkodista / koulusta.

Leopardi kuosi on aivan mun suosikki. Se on ehkä myös vähän kiistelty. Kuuluuko se tytöille, pojille vai onko unisex? Mun mielestä ehdottomasti molemmille.

En kuitenkaan halua, että mua ymmärretään tässä asiassa väärin. En ole tuputtamassa pojilleni nukkeleikkejä ja prinsessa asuja. Hän ei edes sellaisista kiinnostuisi. Yritän kuitenkin neutralisoida sukupuoleen liittyviä asioita. Mikään ei rajoita lapsiamme vain, koska on poika. Jos he haluavat kasvattaa pitkät hiukset, tehkööt niin.

Rudilla oli pienenä usein hiukset ponnarilla

Meidän perheessä kuitenkin poikia kutsutaan pojiksi. En osaa kertoa lapsilleni kuinka he olisivat vain sukupuoli oletettuja. Sitten jos poikani tuntisi olevan muuta kuin poika, asia olisi mulle okei. Puistossa olen oppinut, etten enää oleta kenenkään olevan tyttö tai poika. Sen jälkeen kun omaa poikaani oletettiin tytöksi, havahduin, että teen aivan samoja oletuksia päivittäin. Onko sillä jotain väliä kun lastani kutsutaan tytöksi? Ei periaatteessa, mutta itse hämmennyn tuollaisista oletuksista.

Nämä sukupuoli asiat on ihan todella kinkkisiä ja aiheuttaa itsellä ristiriitaisia tunteita. Joka kerta kun nämä aiheet tulee ajankohtaisiksi, joudun kyseenalaistamaan omaa ajatusmaailmaa. Samaan aikaan kutsun poikaani pojaksi, mutta haluan kuitenkin ettei muut tee oletuksia hänen sukupuolesta.. Osaako kukaan muu samaistua tähän asiaan?

Hajottaako?

Hajottaako sinuakin välillä? Ei hätää, niin muakin. Viime viikolla hajotti aivan kaikki. Päivän lopuksi oli kaikkensa antanut fiilis ja olisi voinut nukahtaa pystyyn. Usein torkahdinkin kun vauva oli viimeisellä iltamaidolla sylissä. Tästä tulee valitus postaus siitä kuinka rankka viime viikko oli..

Miksi tämä viikko on ollut rankka?

Räkää, räkää, räkää, unettomia öitä, taaperon uhmaa, itku kohtauksia. Voiko jo joku arvata mistä on kyse? Meillä ollaan siis oltu flunssassa kotona koko viime viikko. Aluksi Rudi tuli kipeäksi, muutaman päivän päästä minä ja siitä seuraavana yönä myös vauva.

Olin jo vähän kauhulla odottanut ensimmäistä flunssaa päiväkodin aloituksen jälkeen. Ei tässä muuten mitään jos olisi vain yksi lapsi kipeänä tai vain minä. Mutta piti se arvata, että pärskivä ja kaikkia pusutteleva taapero tartuttaa myös muut. Voin sanoa, että Physiomer baby suihkeet ovat tulleet erittäin tutuksi ja haistan vieläkin nenässä Vicksin voiteen.

Toivoin vaan, että pääsisin lepäämään. Mutta taapero olisi hyppinyt seinille jos ei pääsisi ulkoilemaan, vauva piti laittaa unille ja yksi etätyöläinen halusi edes hetken työrauhan. Voi morjens, se oli vaan jaksettava.. Onkohan kotiäitiys ainoa duuni, jossa ei ole saikku päiviä?

Onneksi ihana syksyinen sää motivoi ulkoilemaan.

Onneksi meillä flunssa alkoi loppu viikosta pikkuhiljaa helpottamaan. Vauvalla vielä vähän nenä tukossa ja mulla ääni painuksissa. Rudi pääsi päiväkotiin tänään. Tämä viikko menee itsellä varmaan vaan palautuessa viime viikosta.. Päiväkoti on kyllä pelastus vaikka sieltä saakin kaikki mahdolliset pöpöt. Tsemppiä kaikille flunssa kauteen!

vapaata äitiydestä

Mulla oli viikonloppuna synttärit, jee! Täyteen tuli 23 vuotta. Harvoin tulee mitenkään juhlistettua nykyään omaa syntymäpäivää. Tänä vuonna kuitenkin päätin toisin.

synttärikukkia

Oon pitkään keskittynyt vain lapsiin ja pitänyt itseäni ja omaa ulkonäköä toissijaisena. Kyllä mä olen vapaita hetkiä saanut kiitettävästi. Mutta pidempi vapaa pätkä vaatii aina enemmän järjestelemistä. Välillä on ihanaa irtaantua äidin roolista, jota normaalisti vedän 24/7.

Nyt päätin varata lauantaiksi kampaajalle ajan. Ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen. Mulla oli aivan liian pitkään ollut keskipitkä suurella tyvikasvulla höystetty tukka. Päätin testata jotain ihan uutta. Halusin pituutta pois ja kuparin sävyä. Aluksi vaati aika paljon totuttelua, mutta nyt näin muutaman päivän jälkeen olen alkanut tykkäämään näistä hiuksista.

Lisäksi lauantaina Ale lähti lasten kanssa vanhemmilleen yökylään. Olin ekaa kertaa vauvasta erossa yön yli. Aluksi se ahdisti ja jännitti, mutta iltaa myöten osasin ottaa rennommin. Mun ystävä tuli meille viettämään iltaa. Oli ihan super kivaa pitkästä aikaa viinitellä ja nauraa meidän tyhmille jutuille ihan aamu viiteen saakka.

Seuraavana päivänä hemmottelin vielä vähän itseäni käymällä piiiitkässä lämpimässä suihkussa ja sen jälkeen tein itselleni kasvonaamion. Onkin jännä miten noikin asiat tuntee nykyään hemmotteluksi kun aiemmin oon ollut semmoinen nopea suihkuttelija, etenkin nykyään kun siellä usein käy Rudin kanssa samaan aikaan. Ja en ole ikinä oikein välittänyt mistään kasvonaamioista, mutta nyt kun sellaseen oli kerrankin aikaa niin otin testiin.

Kaiken kaikkiaan oli suoraan sanottuna ihanaa olla hetken ihan vain minä eikä äiti. Väsymyksestä huolimatta sain tosta viikonlopusta ihan uutta energiaa. Nyt ehkä jaksan taas paremmin olla äiti.

Sinun viimeinen matka

Kun olin 9 vuotias, meidän perheeseen saapui ihana pieni koiranpentu. Olin maailman onnellisin. Pitkään toivomani koira oli vihdoin meillä. Minun uusi paras kaveri. Omasta mielestä maailman suloisin ja ihanin koira. Super vauhdikas, innokas ja empaattinen koira. Ystävä, joka kuunteli monet itkut. Ja luotettava kaveri, joka vahti aina meidän perhettä ja läheisiä.

Nyt lähes 14 vuoden jälkeen meidän Aapo lähtee viimeiselle matkalle. Monta kertaa olen ehtinyt itkeä kun olen joutunut odottamaan tätä päivää. Tiedän, että se on vanhalle huono kuntoiselle koiralle paras vaihtoehto, mutta pahalta se silti tuntuu.

Aapo oli Rudille super rakas koira. He olivat ihanat ystävykset. En tiedä kuinka vois selittää lapselle eläimen kuolemasta. Tarviiko edes selittää? Unohtaako 2v sen koiran ajan kanssa. Olen kertonut Aapon menevän taivaaseen ja siitä tulevan enkelikoira. Ei Rudi kuitenkaan ole sellaista ymmärtänyt. Kertokaa vinkkejä miten asian kanssa voisi toimia?

“Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.”

Viikonloppuna käytiin katsomassa Aapoa viimeisen kerran mun vanhempien luona. Kyllä se pahalta tuntui kun tiesi rapsuttavansa sitä koiraa viimeistä kertaa. Oli kuitenkin ihanaa, että Aapo ehti näkemään meidän vauvan. Ja oli ilo katsella kun Rudilla ja Aapolla oli yhteiset viimeiset leikit. Lähtiessämme mun käsissä oli koiran haju. Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.

ensimmäinen kuukausi

Meidän vauvalla on jo ensimmäinen kuukausi elämää takana. Pakko myöntää kliseisesti “miten aika menee näin nopeasti”. Itse kaikkea mahdollista stressaavana ihmisenä mietin jo, että äitiysloma loppuu kohta ja milloin mun vauva menee päiväkotiin. Kohta hän onkin jo koululainen ja hetken päästä huomaan kuinka se on muuttanutkin jo kotoa pois. Noh ei ehkä vielä tarvitse stressata niin pitkälle, mutta kyllä pitäisi harjoitella nauttimaan hetkestä. Ja toinen klisee tähän perään “ne ovat pieniä vain hetken”

Miten ensimmäinen kuukausi meni?

Syntymän jälkeen arki oli hullunmyllyä kun mitään rytmiä ei ollut, mutta Rudin rytmistä oli kuitenkin pidettävä kiinni. Onneksi Alella oli isyysloma. Ihan aluksi työnjako oli se, että minä hoidan pääosin vauvan ja Ale Rudin. Muistan kun tuntui, että aika loppuu kesken. Piti syöttää vauvaa, levätä, leikkiä Rudin kanssa, hoitaa haavaa, pumpata maitoa ja tehdä kotitöitä. Pari viikkoa siinä meni, että jonkinlaista rytmiä alkoi löytymään.

Mulla on ollut molemmista pojista jo raskausaikana tosi vahvat fiilikset millaisia tyyppejä siellä vatsassa kasvaa. Tämän vauvan kohdalla fiilis oli rauhallisesta tyypistä joka ei pienistä hätkähdä ja nukkuu paljon. Tähän mennessä se on pitänyt paikkansa.

Vauva on ollut alusta asti hyvä nukkumaan. Lukuunottamatta tiheä imua ja paria vatsaväänteistä yötä. Alusta asti hän on heräillyt pari kertaa yössä syömään ja edelleen mennään samalla rytmillä.

Alusta asti vauva on ollut melko pitkiäkin aikoja hereillä putkeen. Nyt vasta viime aikoina olen tajunnut, että häntä pitää auttaa uneen eikä odottaa milloin torkahtaa itsestään.

Ulkoiltiin ensimmäisen kerran parin viikon iässä ja vauva näytti viihtyvän vaunuissa hyvin. Hän simahtaa heti kun laskee vaunukoppaan. Nykyään jo nukkuu joka päivä parit päiväunet ulkona.

Meillä oli aluksi painon nousun kanssa haasteita ja painokontrolleissa piti käydä viikottain ensimmäisen kolmen viikon ajan. Lisämaitoja piti antaa synnäriltä asti. Kun korvike on ollut alusta asti osana elämää, päätin ettei siitä luovuta ollenkaan. Mennään siis edelleen osittaisimetyksellä josta olen tosi onnellinen. Nyt paino nousee hyvin kun maitokin maistuu paremmin.

Rudi oli vauvana todella vatsavaivainen ja kun tämä toinen vauva on alkanut osoittaa välillä samanlaisia merkkejä, on pieni paniikki iskenyt. Tein saman peliliikkeen, jonka olin kokenut Rudin aikana toimivaksi. Vaihdoin korvikkeen Arlan luomuun ja aloitin Bifi baby tipat. Niistä on ollut apua jonkin verran. Tällä hetkellä lähinnä imetys tuottaa vauvalle vatsakipuja, sillä hän hotkii ilmaa siinä välissä niin paljon. Nyt testaillaan uusia imetysasentoja.

synnytyskokemus

Mun on pakko viimeistään nyt kirjoittaa ylös kokemukseni toisesta synnytyksestä, ihan jo vain itsenikin vuoksi. Esikoisen kohdalla en taltioinut fiiliksiäni siitä heti mihinkään ja hupsis aika teki tehtävänsä enkä muista kaikkea selkeästi. Esimerkiksi mieheni kanssa muistetaan asioita hyvin eritavalla. Kirjoitan melko yksityiskohtaisesti juuri siksi, että voin myöhemmin palata muistelemaan synnytystä.

Mulle tehtiin siis toinen suunniteltu sektio synnytyspelon takia. Tällä kertaa päädyttiin Espoon sairaalaan, sillä olin kuullut siitä hurjasti kehuja.

21.7. paikalla piti olla klo 7. Päästiin miehen kanssa meidän huoneeseen ja sain vaihtaa sairaalavaatteet. Odoteltiin reilu puoli tuntia kunnes pääsin lähtemään leikkaus-saliin. Siellä oli useampi hoitaja vastassa. Aika nopeasti alettiin tekemään alkuvalmisteluja.

Muistan vain päälimmäisenä sen kauhean jännityksen ja kuinka itkin koko valmistelujen ajan. Mulle laitettiin verenpaine mittari, jota en edes muistanut, että esikoisen aikana olisi ollut. Sain myös kaikenlaisia lätkiä johtoineen ympäri yläkroppaa mittaamaan erijuttuja. Olin siis aivan johtoja täynnä. Sitten putsattiin selkä. Eniten jännitin tipan laittamista, sillä ekassa sektiossa se oli pahin osuus. Tällä kertaa ei niin kauheaa. Siinä vaiheessa kun olin puudutetta vaille valmis, tuli tieto hätäsektiosta, joka menisi mun edelle. Yksi pahimmista peloistani oli käymässä toteen. Kaikki henkilökunta katosi salista valmistelemaan sitä toista mahdollista leikkausta. Yksi hoitaja jäi mun tueksi. Noin 15min odoteltiin tietoa leikataanko mua nyt vai meneekö joku toinen mun edelle. Itkin taas ihan hulluna ja vartti tuntui tunnilta siinä epätietoisuudessa. Onneksi sitä toista ei tullutkaan ja mun leikkauksen valmistelut sai jatkua.

Pahin hetki ehdottomasti koko jutussa oli selkäpuudutteen laittaminen. En osannut edes stressata koko asiaa etukäteen, sillä ensimmäisessa sektiossa se ei sattunut lainkaan. Tällä kertaa anestesialääkäri yritti laittaa sitä kolme kertaa uudestaan ja uudestaan. Muistan vaan sen viiltävän ja sähköiskumaisen kivun alaselässä. Muistan kuinka kirosin, itkin ja mietin etten enää jaksa ja haluan mun miehen luo. Puristin hoitajan kättä lujaa. Oli maailman epämukavin asento olla selkä kaarella sen pallovatsan kanssa. Vauva potki kylkiluihin ja piti yrittää pysyä paikalla. Lopulta toinen anestesialääkäri tuli laittamaan puudutteen ja se meni heti ja täysin kivuttomasti. Olin jännityksessä että taas sattuu ja hän totesi sen olevan laitettu. Olin ihmeissäni. Voi olla myös, että mun selkä oli jo aivan turtunut siinä vaiheessa ettei se siksi tuntunut pahalta.

Aika nopeasti mua kehoitettiin käymään makuuasentoon. Mun yksi pahimmista peloista oli ettei puudute riitä ja tunnen kipua leikkauksen aikana. Kerroin sen myös henkilökunnalle salissa. Anestesialääkäri piti kuitenkin huolen varmistamalla että puudute on varmasti tarpeeksi tehonnut ennen leikkauksen alkua. Hän siveli kostealla lapulla alaraajoista yläraajoihin ja mitä korkeammalta olin tuntematta lapun kosteutta, sitä parempi.

Mun eteen alettiin asettelemaan sermiä ja hoitajat putsasi vatsaa. Kätilö lähti hakemaan mun miestä paikalle. Tuntu siinä vaiheessa, että kokoajan porukkaa tulee enemmän ja enemmän saliin esittäytymään. Siinä vaiheessa kun kuulin Alen tulevan paikalle olin super helpottunut. Kaikki jännitys katosi ja olin henkisesti valmiina leikkaukseen.

Leikkaava lääkäri tuli paikalle ja leikkaus voitiin aloittaa. Radiossa soi Suomipop ja biisi “pienen pojan elämää”.

Olisin toivonut, että mulle olisi enemmän selitetty itse leikkauksen kulusta. Joka kerta kun kuulin jotain ääniä leikkauksesta kyselin itse mitä siellä tapahtuu. Ale silitteli mun päätä ja höpötteli kaikkea pitääkseen mut rauhallisena. Henkilökunta piti musta hyvää huolta läpi leikkauksen kyselemällä voinita. Mä myös aktiivisesti kerroin kaikista tuntemuksista. Sen muistan, että mulle tuli tosi kylmä ja tärisin tosi paljon. Sain heti peittoa päälle.

Meni ehkä 10-15min ja vauva syntyi. Kun hoitajat ja lääkäri totesi näkevän vauvan jännitys nousi taas huippuunsa. Ja kun vauva otettiin ulos ja kuulin ensimmäisen parkaisun purskahdin itsekin itkuun. Vauva kapaloitiin ja kätilö toi sen meidän luo. En uskaltanut vielä ottaa vauvaa syliin tärinän vuoksi. Mies piti vauvaa loppuajan sylissä. Vauva näytti syntyessään aivan veljeltään.

Siinä kesti hetki kun mua parsittiin kasaan. Mies ja vauva lähti kätilön kanssa vähän etukäteen perheheräämöön. Hetken päästä mut siirrettiin sairaalasänkyyn ja vietiin heidän luo. Siellä uskalsin ottaa jo vauvan syliin ja imetykseen. Vaikka toinen oli jäätävän pieni niin nopeasti sitä taas muisti kuinka vauvaa käsitellään ja pidetään.

Heräämössä mulla alkoi kauhea kutina ympäri kroppaa. Tähän osasinkin jo varautua, sillä sama juttu kävi ekan sektion jälkeen. Kutina tuli siis puudutteesta ymmärtääkseni. Sain myös vihdoin juotavaa. Mulla oli ollut koko aamun jäätävä jano. Aloin myös liikuttelemaan heti jalkojani yrittääkseni toipua mahdollisimman nopeasti. Hoitajat ja lääkäri olivat jopa vähän ihmeissään kuinka paljon niitä sainkaan liikuteltua.

Oltiin noin tunti heräämössä ja sitten päästiin osastolle takaisin omaan huoneeseen. Päivä meni sängyn pohjalla ja kuuden aikaan illalla sain hoitajan avustamana nousta sängystä ja kävellä vessaan pesuille. Siellä multa otettiin katetri myös pois.

Joka kerralla sängystä nouseminen ja käveleminen tuntui helpommalta. Olin yllättynyt kuinka vähän kipuja mulla oli.

Pari yötä vietimme sairaalassa. Kotiutuessa kipuja tietenkin vielä oli. Söin noin viikon 3 kertaa päivässä kipulääkkeitä. Sitten vähensin pikku hiljaa ja reilu pari viikkoa synnytyksestä en tarvinnut niitä enää.

Toipuminen oli siis todella nopeaa. Olin ihan yllättynyt, sillä esikoisesta olin todella paljon kipeämpi vaikka silläkin kerralla toivuin suhteellisen nopeasti. Huono puoli nopeassa toipumisessa oli se, että unohdin varoa haavaa. Välillä Rudia nostaessa tai kantaessa painavia kauppakasseja tunnen kipua ja muistan varoa taas vähän enemmän.

Kaiken kaikkiaan olen super tyytyväinen tähän synnytyskokemukseen ja en voi muuta kuin antaa kymmenen pistettä Espoon sairaalalle.

Hän on täällä

vika ilta jättivatsan kanssa. rv 39+1

21.07.21 syntyi meidän ihana poika! Ollaan koko perhe hurjan onnellisia ja lumoutuneita uudesta perheenjäsenestä. Iltaisin kun vauva nukkuu mun vieressäni unipesässä, voisin vaan tuijotella häntä loputtomiin.

Kaikki on lähtenyt kivasti käyntiin. Vauva nukkuu paljon, ei itkeskele turhia ja osittaisimetys on käynnistynyt onnistuneesti. Välillä jopa hämmennyn kuinka paljon vauva nukkuu. Esikoinen ei nukkunut vatsavaivojen takia melkein ollenkaan. Sairaalassa ollessamme mun oli pakko hälyyttää hoitaja kysyäkseni, onko se normaalia kun toinen vain nukkuu.

Vielä vaatii hiukan hakemista uuden arjen pyörittäminen kahden lapsen kanssa. Sekin toki sujuu joka päivä helpommin.

Rudista on kuoriutunut ihana isoveli! Ensimmäiset päivät oli luonnollisesti mustasukkaisuutta ilmassa. Nyt on jo tottunut pikkuveljeen. Hän haluaa ihanasti auttaa vauvan hoidossa. Hän myös halailee ja pusuttelee vauvaa söpösti. Usein jos vauva itkee, Rudi menee lohduttamaan laulamalla ihahaata. Toisinaan hänen on haastavaa odottaa omaa vuoroaan esim jos ei pääse heti syliin kun haluaisi kun vauva on sylissä.

koko perhe matkalla kotiin ensimmäistä kertaa

Mulle tosiaan tehtiin suunniteltu sektio synnytyspelon vuoksi. Se meni todella hyvin ja palautuminen on ollut nopeaa. Nopeampaa kuin ensimmäisellä kerralla. Ja en voi muuta kuin kehua Espoon sairaalaa ja sen henkilökuntaa! Enempää en kerro vielä. Teen ehdottomasti oman postauksen synnytys kokemuksestani.

kesän fiilistelyä

Huh ihanan kamalat helteet ja loppu raskaus on mielenkiintoinen yhdistelmä.. On kyllä ihanaa, että on ollut hyviä säitä ja on pystynyt paljon touhuamaan kaikkea. Meidän kesäloma on mennyt kyllä aika rauhallisissa merkeissä, Ei olla puoliakaan suunnitelmista toteutettu, mutta vielä ehkä ehtii.

Oikeastaan mun suurin haave oli ennen vauvan syntymää, päästä käymään mökillä. Oltiin siellä muutama yö ja vaikka säät oli silloin kehnot niin kyllä siellä silti viihtyi. Toki kun perus mukavuudet siellä on minimissä, se tuottaa hiukan haasteita. Esimerkiksi puskapissa tämän ison vatsan kanssa oli kiva elämys… Tai kun en meinanut päästä saunan lauteilta alas. En ookkaan aiemmin tajunnut kuinka jyrkät ne on..

rakastan meidän mökin saunaa. Jyrkistä lauteista huolimatta..
Rudi oli innoissaan mökillä kun sai olla parhaan kaverinsa kanssa.

Meillä melkeempä kuuluu joka viikoiseen rutiiniin nähdä mun hyvää kaveria ja hänen saman ikäistä poikaa kuin Rudi. Pojista on tullut hyvät kaverit. Yksi päivä käytiin vähän metsäretkellä yhdessä.

Niin ihana yhteiskuva ystävyksistä!

Alella on tässä pari viikkoa lomaa. Ollaan otettu se aika rennosti. Ollaan tehty mitä milloinkin päähän juolahtaa. Yksi ilta käytiin Ikeassa. Käytiin myös ekaa kertaa perheen kesken kolmistaan syömässä ravintolassa. Vielä on lomaa vähän jäljellä ja jotain kivaa olisi tarkoitus keksiä.

Hänelle olisi maistunut kokonainen pizza..
Ikea päivää viettämässä vauhdikkaan taaperon kanssa.

Stressaava vauva

Mitä pidemmälle raskaus on edennyt, sitä suurempi stressi mulla on iskenyt aivan kaikesta. Onko tuttua muille? Ja onko muut pohtinut vaikuttaako stressi vauvaan mitenkään?

Keskeltä arkista päivää voi löytyä ihania asioita, joista on napattava kuva.

Mikä mua stressaa?

Olen läpi raskauden ollut melko stressaantunut töistäni. Työni on hyvin henkisesti kuormittavaa. Mulla vaatii aikaa palautua siitä kuormituksesta. Ennen kesäloman alkua olin muutamia viikkoja sairaslomalla töistä. Kävin aina muutaman päivän kokeilemassa ja todettuani etten vain pysty, jäin taas hetkeksi pois. Loppu raskaus on mukanaan tuonut ikäviä oireita. Alhaiset verenpaineet, korkea syke, jalka kivut, supisteluja ja muuta mukavaa. Kun mulla viikko sitten loppui työt, stressi työssä jaksamisen suhteen helpotti. Ei tuntunut reilulta saikuttaa vaikka raskauden tuomat vaivat on hyvin oikeutettu sairasloman paikka.

Nyt vauva on napsutellut kalvoja ja olen kauhuissani pelännyt niiden puhkeamista ja vesien menoa. Se on saanut mut havahtumaan, kuinka pitkällä ollaan raskauden kanssa. Enhän ole ainut joka suorastaan pelkää vauvan syntymää..

Hankintojen tekeminen uudelle tulokkaalle on jäänyt hyvin viime tippaan. Ne on myös pahasti kesken.. Tuntuu, että kun hankintalistalta saa ruksattua yhden hankinnan yli niin olen jo keksimässä uutta. Lista on siis loputon ja säästötili sen kun hupenee. Ja suurimmat hankinnat ovat vielä työnalla.

Olen suunnitelmallinen ihminen ja haluan asioiden olevan hyvissä ajoin valmista. Tämä miljoonasta asiasta stressaaminen ja asioiden levällään oleminen ovat aivan kamalia. Väkisinkin olen alkanut pohtimaan stressin vaikutusta vauvaan. Esikoisen raskauden aikana mietin samaa asiaa ja mielestäni meillä on aivan normaali lapsi nyt.

Tuleeko meille stressantunut vauva?

Olen jonkin verran lukenut aiheesta. Se miten esikoisen suhteen minun raskauden aikainen stressi voisi näkyä, liittyy kiintymys suhteeseen ja lapsen temperamenttiin. Minun oli aluksi melko vaikeaa luoda kiintymys-suhdetta vauvaan. Meidän lapsemme on myös melko arka joissain tilanteissa sekä oli pienempänä hyvin itkuinen. Nämä kaikki asiat kuitenkin selittyvät myös monella muulla tekijällä. En jaksa uskoa tähän stressi juttuun aivan täysillä. Ehkä pitkittyneempi ja suurempi stressi vaikuttaisikin vauvaan. Silti stressaan, tuleeko mun vauvasta stressaaja vauva vaan minun stressin takia..

Nyt kesälomalla olen yrittänyt ottaa rennommin.