Kun olin 9 vuotias, meidän perheeseen saapui ihana pieni koiranpentu. Olin maailman onnellisin. Pitkään toivomani koira oli vihdoin meillä. Minun uusi paras kaveri. Omasta mielestä maailman suloisin ja ihanin koira. Super vauhdikas, innokas ja empaattinen koira. Ystävä, joka kuunteli monet itkut. Ja luotettava kaveri, joka vahti aina meidän perhettä ja läheisiä.

Nyt lähes 14 vuoden jälkeen meidän Aapo lähtee viimeiselle matkalle. Monta kertaa olen ehtinyt itkeä kun olen joutunut odottamaan tätä päivää. Tiedän, että se on vanhalle huono kuntoiselle koiralle paras vaihtoehto, mutta pahalta se silti tuntuu.

Aapo oli Rudille super rakas koira. He olivat ihanat ystävykset. En tiedä kuinka vois selittää lapselle eläimen kuolemasta. Tarviiko edes selittää? Unohtaako 2v sen koiran ajan kanssa. Olen kertonut Aapon menevän taivaaseen ja siitä tulevan enkelikoira. Ei Rudi kuitenkaan ole sellaista ymmärtänyt. Kertokaa vinkkejä miten asian kanssa voisi toimia?

“Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.”

Viikonloppuna käytiin katsomassa Aapoa viimeisen kerran mun vanhempien luona. Kyllä se pahalta tuntui kun tiesi rapsuttavansa sitä koiraa viimeistä kertaa. Oli kuitenkin ihanaa, että Aapo ehti näkemään meidän vauvan. Ja oli ilo katsella kun Rudilla ja Aapolla oli yhteiset viimeiset leikit. Lähtiessämme mun käsissä oli koiran haju. Sitä hajua olen aina vihannut ja nyt vain toivoin ettei se haihtuisi ollenkaan pois.